Väinämöisen soitto (1866)
R.W. Ekman (1808-1873)
kuva wikimedia

Miguashaan kun kohta pääsemme onhan tässä yhtä ja toista kalajuttua väännetty.

Nöyräksi ja hiljaiseksi tekee Jumalan luonnon suuruus. Vaan on se vaan ihmeellistä, mitä pieni ihminen on saanut järjellään selvitettyä menneistä ajoista, ei meinaa nuppiini mahtua siitä tiedosta kuin sirpaleita.

Sirpaletietoa lienee sekin, että alan tutkijat ovat niin valtavan pitkälle omaan aiheeseensa erikoistuneita ammattilaisia, etteivät ennätä paljon muuta katsella. Onneksi Aina joku sitten päivittää yleiskuvaa, joka on välittömästi vanhentunut kun kirja vasta muste tuoksuen on kirjapainosta valmistunut. Sähköinen aika on tässä poikaa...

Eino Leino näitä osasi runoiksi pukea, nöyrästi vaan ei ihan vaatimattomana kuitenkaan. (Ekmanin Ralfin maalauksen Kalevala taitaa kyllä mennä hieman ööveriksi... mutta olihan se suomalaisille itsenäisyyteen johtanut kansallisaarre tsaarin vallan alla, on meilläkin epoksemme, olemme kansa siinä missä kreikkalaisetkin.)

Olisiko tässä aineksia humanistin pitämään aamun avaukseen?

Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,

en kaloja meren,

en kukkia nurmen.

Laulan ma siis, mit’ on ihmisen laulaa suotu.

Väinämöisen laulu

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän sykysyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo
suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit’ on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä, -
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.

Eino Leino