Tiinan paluu

Koko päivän etsijäryhmät kulkivat lähiseudulla kartoittaen sijaintiaan huolellisesti ja Tiinaa huhuillen. Tasatunnein laivamme tuuttasi niin, että koko tienoo kumisi kertoen sijaintipaikastaan. Radiomme rätisivät, kun keskustelimme ryhmien välillä ja suunnittelimme mielekästä hakureittiä kullekin porukalle.

Devonian kauden luontoa
Taiteilijan näkemys
kuva Geosciences University of Wisconsin-Madison 

Vehreyden keskellä kuljimme metsässä, jota korkeampien puiden lehvät varjostivat ja jossa ei linnunlaulua kuulunut. Paikoin kuljimme suota muistuttavien alueiden yli, jossa alavalle maalle oli tunkenut mereltä vettä ja joka nyt hitaasti väistyi pois. Kaloja niissä altaissa oli, mutta maalla emme erottaneet elämää emmekä liikettä.

Tiinasta ei tietoakaan.

Illan lähestyessä kello viisi paikallista aikaa - olimme täsmänneet kellomme ennen lähtöä - kokoonnuimme tutulle leiripaikalle laivaveneen ja kumiveneiden tuntumaan. Kaikki etsijäryhmät olivat selvinneet päivän vaelluksesta ilman vastoinkäymisiä ja olimme jo tottuneempia liikkumaan devonikauden niin toisenlaisessa maisemassa.

Vaan matala oli silti mielemme - turhaan olimme kadonnutta lammastamme etsineet ja nyt jo todella pelkäsimme pahinta. Joko Tiina on jonnekin kaatunut ja loukkaantunut eikä pääse liikkumaan, on lähtenyt tarkoituksella kauas pois tai ehkä masennuksen puuskassa itsensä hukuttanut.


Sieltä hän tulee ...
Puolen kuuden maissa näimme ensimmäistä kertaa elämää metsän reunassa, kun Tiina laahusti puiden seasta aukiolle ja tuli hitaasti meitä kohti.

Kaksi retkeläistä riensi häntä auttamaan ja taluttamaan molemmin puolin, sillä Tiina oli jossain jalkansa satuttanut. Toista vuorokautta ilman mitään syötävää ja juotavaa - sillä vehreyden lomassa oleva vesi oli tällä alueella suolaista.

Lähemmäs kun he tulivat panin merkille kaksi asiaa Tiinan silmistä - niissä oli kuumeisen ihmisen silmien kosteutta ja niissä oli aivan uusi katse!

Poissa oli apea, masentunut maata harova katse ja mistään kiinnostumattoman harmaus. Tiinan koko olemus huokui elämää ja intoa hurjasta väsymyksestä, nälästä, janosta ja kuumeestaan huolimatta.

Tiina ei sanonut mitään ennenkuin oli tullut aivan porukan luokse ja olimme kaikki niin iloisina hänen ympärillään. Kysymyksiä olisi satanut, mutta näimme että tyttö tarvitsi pikaisesti vettä ja ensiapua, lepoa laivan hiljaisessa kajuutassa. "Hei" "Moro" "Terve" "Moikka" "Onpa hyvä nähdä sinut..." myhäilevää tervetulotoivotusta, taisi siellä olla "Alohakin" seassa ja joku "Jumalalle kiitos".


Ratkaiseva kohtaaminen

Täysin uupuneena Tiina ei montaa sanaa sanonut, vaan mitä sanoi oli todella säväyttävää:

"Minä näin sen!"

"Minkä näit?" kyselimme...

"Darwinin kävelevän kalan!"

"Se minun henkeni pelasti" Tiina jatkoi, mutta lysähti sitten jo aivan tiedottomana tukijoidensa käsivarsille. Nopeasti veneeseen ja laivaan hoitoon, kuume alas ja ravintoa systeemiin.