Tulevien retkiemme maisemia ihmeteltyämme istuimme aamiaisen jälkeen neuvottelemassa yhdessä päivän ohjelmasta. Puheen porina oli iloista, sillä olimme nyt koralliriuttojen tuntumassa ja meren elämä oli käynyt entistä vilkkaammaksi ja värikkäämmäksi.
Vaan Tiina oli jotenkin alakuloisen oloinen heti aamusta, ja kun kysyin häneltä siihen syytä, koko porukka hiljentyi kuuntelemaan.
"Mikä minua harmittaa?" Tiina toisti kysymykseni ja vastasi saman tien. "Minulla on ääretön koti-ikävä! En ole koskaan kokenut itseäni näin täydellisen yksinäiseksi, ei yhtään tekstaria, ei tuttujen kanssa juttelua terassilla, ei mitään tietoa, mitä maailmalla tapahtuu, täysin, aivan ypöyksin."
"Minua ärsyttää kaikki, Mikon besserwisseriläiset puheet, tekisi mieli maalarinteipillä sulkea suunsa! Miten saisin Johnnyn piipun suustaan ja heitettyä kauas mereen? Miksi Katriinan täytyy aina hymyillä tuolla tavoin kuopat poskillaan, mikäkin kaunotar luulee olevansa?"
"Tämä on kuin pahin Kakolan vankila, täydellinen eristyskoppi, ei mitään mahdollisuutta paeta. Luonnon hiljaisuus on sietämätön. Ja nyt kun luulin näkeväni maata, elämää, siellä onkin harmaata ja vihreää ja yksitoikkoista. Ei yhtään lintua visertämässä, ei yhtään kaupunkikania ruohoa syömässä, ei yhtään pollea niityllä heinää syömässä!"
"Minä kaipaan humisevia harjuja, tuulessa huojuvia mäntyjä, suloisia riippakoivuja hyönteisiä vilisevän järven rannalla, purjeveneitä ja laivoja merellä, tulen hulluksi tässä autiudessa! Olla ainoita lämminverisiä selkärankaisia happea hengittäviä eläviä koko maapallolla, are you crazy?"
"Joskus tekisi mieleni ampua teidät kaikki, sitten taas mieleeni tulee hypätä mereen ja vaipua sen aaltoihin, niin onneton ja väsynyt ja kyllästynyt olen tähän Kalojen Aikaan. Minun on ikävä kotiin!"
Tiinan ääni vapisi ja hän oli lähellä kyyneliä.
Arvelin mielessäni, että tuollainen masennus heti aamulla ei ole hyvä merkki.
Mutta porukat olivat tosi hienoja, vaikka heidät oli jo luvattu ampua siihen paikkaan. He ymmärsivät Tiinan tunteita, ahtaan paikan kammoa kaiken tämän aavan meren avaruuden keskellä; monillakin oli sydäntä viiltävä koti-ikävä. He osasivat Tiinaa lohduttaa ja rohkaista hienotunteisilla sanoillaan ja kohta hän jo hieman hymyilikin, ilman poskikuoppia tosin.
Eräs reissulaisista sanoi yhteisen fiiliksen ytimekkäästi "Minä uskon kyllä, että Jumala on tämän kaiken luonut, niinkuin Raamattu sanoo. Tutkimusretkemme tuntemattomaan on tosi mielenkiintoinen. Mutta Kalojen Ajan viidennen luomispäivän luonto ei ole valmis ihmisen asuttavaksi."
Tulevia tapahtumia ajatellen minun olisi itse pitänyt huomioida Tiinan masennus vakavammin kuin kuitata se iglu ilmiönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti