Tiina katoaa

Myöhäisen devonikauden maisemaa
Taiteilijan näkemys
kuva Palaios

Uskollinen kuunarimme Antares oli iltapäivän alussa ankkuroitu huolellisesti valitulle paikalle, jossa vettä oli kyllä riittävän syvästi, mutta matka rantaan lyhyt. Vahdimme tovin aikaa vedessä näkyvää liikennettä tarkkoina ja kun vakuutuimme, ettei merihirviöitä ole lähettyvillä, ensimmäinen ja toinen soutumatka vei porukkaa ja tavaroita rannalle. Veneessä olimme jo hyvin tottuneet siihen, että uteliaat kirkkaassa vedessä vilisevät kalat eivät lainkaan meitä pelänneet ja kun edes yli metristä vonkaletta ei näkynyt, tunsimme olomme hieman turvallisiemmiksi.

Kaiken seilaamisen jälkeen tuntui hyvältä astua rannan kivikkoon ja nousta hieman metsän ja rannan välillä olevalle aukealle, jota vain matala vihreä kasvullisuus peitti. Kaikilla oli käskyn mukaan kunnon saappaat jalassa, sillä meillä ei ollut mitään varmaa tietoa liikkuisiko vihreän seassa jotain vai ei. Hämähäkit, skorpionit ja sellaiset saisivat puolestamme olla rauhassa, mutta emme halunneet niitä paljaita varpaitamme ihailemaan, jos niitä täällä olisi. Sen tiesimme, ettei leijonia ja tiikereitä tarvinnut pelätä eikä käärmeistä olla huolissamme.

Vähitellen rauhoituimme, että saatoimme leiriytyä turvallisesti kuivalle maalle ja juhlan kunniaksi laitoimme kahvivedet retkikeittimeen porisemaan. Olipa erikoista, ettei jalkojen alla keinunut yhtään ja miten äärettömän hiljainen tämä luonto oli. Ei yhtään lintua, ei viserrystä eikä piipitystä, kukkumista tai liverrystä, variksen raakkuminenkin olisi ollut hauskaa kuultavaa. Vaan ei.

Laivalle vahtiin jääneet huutelivat terveisiään ja huikkailimme takaisin, että kaikki on hyvin. Päätimme tutkia leiripaikaksi valitsemaamme aukiota rannan lähettyvillä ja varmistua siitä, ennenkuin uskaltautuisimme syvemmälle metsään.

Devoniankauden metsää.
Ei ihmisen pidä lähteä noin vain sinne samoilemaan
Taiteilijan näkemys.
kuva www.rareresource.com

Pystytyimme telttoja ja asettelimme istuimia ja muutenkin aloimme tuntea olomme kotoisiksi. Suomen lippu olisi vaan pitänyt salkoon vetää Miguashan näkevien ensimmäisten ihmisten kunniaksi!

Vaan sitten joku kysyi, että missä Tiina on?

Veneessä hän oli ollut ja nyt ei näkynyt häntä missään. Kyselimme toisiltamme, kuka oli Tiinan viimeksi nähnyt, ja eräs reissulaisista kertoi kysyneensä, miksi hän oli niin apean oloinen. "Olemmehan kuivalla maalla, seikkailu jatkuu ja edessä on tutustuminen elämän historian huikean tärkeään vaiheeseen!" Vaan ei ollut Tiinan harmaa ja apea olo siitä parantunut, oli viihtynyt yksikseen.

Ei hyvä.

Mieleemme tulivat hänen sanansa aiemmin laivalla, kuinka yksinäinen ja kyllästynyt kaikkeen hän on. Kuinka hän voi olla näin edesvastuuton ja kadota ilmeisesti lähellä olevaan metsään kenenkään huomaamatta ja kenellekään kertomatta.

Mihinkään etsintöihin emme voineet ryhtyä, täysin tuntematon maasto ja kartoittamaton, eksyttävän samankaltaista matalaa puustoa ja aluskasvullisuutta, rämettä ja jokea jos jonkinlaista. Ja mitä siellä asustaakaan, metsän varjossa?

Jatkoimme leirimme valmistelua ja arkisia touhujamme, lähialueen tutkimista ja etenkin kaikenlaistan mönkijöiden näkemistä. Vaan mikään ei liikkunut vihreän keskellä, kun sen sijaan vedessä polski iloisesti jos jonkinlaista kalaa kuin koko maailma olisi heidän. Ja olihan se.

Illan pimetessä useimmat lähtivät takaisin laivan turviin illalliselle ja nukkumaan, mutta jäin muutaman vapaaehtoisen kanssa yöksi leiriimme pitämään pientä valkeaa yllä merkiksi Tiinalle, jos tämä on eksynyt. Polttopuuta ei tarvinnut kaukaa hakea, vaikka vähän oudolta se noin suomalaisen männikön keskellä varttuneelle olikin.

Ilta tuli, mutta Tiinasta ei kuulunut mitään. Aloimme pelätä jo pahinta.

Ensimmäisiä puita devonikaudella
kuva Walter Myers
lähde  www.arcadiastreet.com