Teologiaa - Luomakunnan armoilla

Tsunamin synty
Kuva Hyperphysics

Antares kuunarimme oli ollut ankkuroituna Miguashan rannan tuntumassa jo pitempään ja leirimme rannan tuntumassa oli saanut jo monenlaista pysyvämpää pytinkiä, reunakiveystä ja nuotiopaikkaa. Paljon olimme saaneet kalaa puhtaista vesistä ja mielenkiintoisia tutkimusmatkoja tehneet lähiseudulle.

Aamupäivällä kymmenen jälkeen meitä lähestyi erikoinen jotenkin syvältä tuleva ja pelottava kumina, kuin raskaan ajoneuvon tai junan ääni. Me rannalla olijat tunsimme kyllä maan tärähtelevän jalkojemme alla hetken aikaa, ja sitten kaikki oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Tai niin luulimme.

Appalakien poimuttumisen levottomuudet olivat aiheuttaneet maanjäristyksen, jonka keskus oli ilmeisesti yli kymmenen kilometriä meistä etelään. Kokemamme järistys oli ehkä 7 luokkaa Richterin asteikossa, mutta devonikauden vihreässä luonnossa se ei suurempia vaikuttanut kuivalla maalla.

Mutta voimakas merenpohjan tärähdys ylöspäin oli iskenyt liikkeelle hyökyaallon, joka saavutti meidät pahaa aavistamattomat ihmiset puolen yhdentoista maissa noin 45 km tuntivauhdilla (aallon nopeus 50-10 metrin syvyisessä vedessä).

Vedenpaisumuksen kourissa
Toisten hätääntyneiden huitomisten takia käännyin minäkin merelle päin ja näin pelätyn tsunami-aallon lähestyvän hurjalla vauhdilla. Hieman ennätin juosta, kun virtaava vesi ylettömällä voimalla otti jo minut matkaansa, heitteli mukkelis makkelis, napautti pää edellä pohjaan ja viskasi sitten selälleni maahan. Onneksi tuossa maankamara oli pehmeämpi, ettei niskani murtunut tai vielä pahempaa tapahtunut. Epätoivoisesti pidin kiinni mistä sain, vedenpaisumuksen laskiessa ja veden virratessa kohisten takaisin sinne, minne se kuuluu. Onhan Jumala tehnyt rajan veden ja kuivan maan välille - mutta joskus tämä raja ylittyy tuhoisin seurauksin.

Veden voimaa
Puolitokkurassa pääsin istumaan veden vielä virratessa, ja kun aloin jotain tajuta ensimmäiseksi huomasin, että laivamme ei ollut ankkuripaikallaan. Vähän niinkuin partiolaisten räiskäle-laulussa "päätäni käänsin ja itkua väänsin..." kun siellä makas hän, kuivalla maalla kyljellään ja etumasto poikki. Myöhemmin selvisi, että aalto oli nostanut laivamme kuin kevyen kaarnaveneen ja paiskannut kyljelleen terävän kallion päälle, niin että vesirajan yläpuolella vahvat tammilaudat olivat murtuneet ja kivi kuin veitsi painunut aluksen sisään.

Aloimme huudella toisiamme kulkien epätoivoisesti kuivalla maalla potkivien kalojen ja muun tulva-aallon rannalle heittämän vedessä vilisevän keskellä. Yhdessä nostimme kaksi meressä elottomana kelluvaa matkaajaa ylemmäs kuivalle maalle. Antareksen luota löysimme perämiehemme, jonka jalka oli jumissa painavan puun alla. Vapautimme hänet pinteestä ja sidoimme kokkimme murtuneen vasemman käden.

Kaikenlaisia pienempiä ruhjeita ja vääntymiä meillä muillakin oli, yksi meistä makasi maassa vedettyään vettä henkeensä, mutta hän toipuisi kyllä. Surumme kahden reissulaisen hukkumisesta jätti pienemmät murheet varjoonsa.