Luonnon armoilla

HMS Beagle Tulimaalla 1834
vedettynä kuivalle maalle korjauksia varten
kuva wikimedia

Meillä oli nyt pieni hautausmaa Miguashan metsänrajassa, jossa kolme yksinkertaista ristiä kertoivat joskus hamassa tulevaisuudessa tälle planeetalle syntyvien ihmisten symboleista, henkisistä ja hengellisistä ulottuvuuksista, joita Devon kaudella ei planeetallamme tiettävästi ollut.

Tilanteemme oli hyvin vakava. Antares makasi kyljellään parikymmentä metriä merenrajasta, kyljessään ammottava aukko ja etumasto poikki. Vedenpaisumus oli aiheuttanut suurta tuhoa sen sisällä, mittaristo ja akut särkyneinä ja toinen makean veden allas täynnä suolavettä. Olimme keränneet rannalta sinne viskautunutta ja ajautunutta tavaraa, mutta paljon tärkeää ja etenkin meille niin välttämättömiä oman aikamme elintarvikkeita oli pysyvästi menetetty.

Meidät devonikauden lopulle ohjannut aikamittari oli mykkä. Digitaalista näyttöä ei ollut, ei mitään sähkön välähdystäkään, ja parin päivän kuivattelun jälkeen ymmärsimme, ettei sitä voi korjata. Ilman tätä laitetta, laivan liikettä ja GPS lukemia paluu kotiin olisi mahdoton.

Olimme ottaneet varalaitteen matkaan (jälkiviisautta?). Teräslaatikossaan se oli kaaoksen jälkeenkin täysin käyttökunnossa. Sen nähtyämme huokasimme helpotuksesta, ja suljimme laatikon huolellisesti odottamaan aikaa, jolloin ehkä pääsisimme liikkeelle. Nyt näytti jokseenkin mahdottomalta, että saisimme raskaan aluksen jotenkin takaisin mereen.


Ei tämän näin pitänyt mennä
Luonto toipui maanjäristyksestä ja tsunamista nopeasti odottaen taas seuraavaa. Olimme nostelleet ammoniittejä takaisin mereen, pelastaneet monta kalaakin ja siirtäneet joukottain trilobiitteja takaisin omaan elementtiinsä. Kuolema piti omansa ja kohta koko tapaus olisi menneisyyttä, josta kaloilla ja rauskuilla ja ravuilla ei olisi mitään muistoa.

Me ihmiset sen sijaan emme olleet omassa elementissämme. Pelastusyrityksistämme huolimatta lukemattomien mätänevien meren elävien haju oli meille lähes sietämätön seuraavan kahden viikon aikana. Olimme menettäneet kyvyn liikkua Miguashasta muualle, oman maailmalle ruokavarat ja makea vesi olivat vähissä, mustelmat, ruhjeet, vääntymät ja murtumat eivät parantaneet tunnelmaa. Silti olimme kaikki kiitollisia, että olimme säilyneet vedenpaisumuksesta elossa. Ainoat ihmiset, kuten Nooa perheineen muinoin Raamatun kertomuksessa.

Luomiskertomuksessa Jumala käskee luomaansa ihmistä, miestä ja naista, hallitsemaan luomakuntaa. Näin ihminen on tehnytkin, melkoisella teholla.

Mutta me olimme nyt luomakunnan armoilla.

Haaksirikkoutuneeseen Robinson Crusoen verrattuna tilanteemme oli paljon pahempi, sillä tämä luomakunta, Kalojan Aika, ei ollut vielä valmis ihmistä varten. Toisin kuin Crusoe, emme voineet etsiä hedelmäpuista ravintoa, metsästää nisäkkäitä, pyydystää lintuja tai keittää niiden munia ravinnoksemme. Kuivalla mmaalla luonto oli meitä ajatellen äärimmäisen karu ja tyhjä, jotain ruohon tapaista, liekoja, sienipuita, hyönteisiä ja ehkä joku amfibio kalan-sammakkon-liskon esi-isä, jota kukaan meistä ei tulisi tappamaan edes kovaan nälkään!

Mitä meillä oli?
Luoja on antanut meille kyvyn selviytyä taistelussa elämän ankaralla areenalla, sopeutumisessa muuttuviin olosuhteisiin, selviämään kamppailussa.

Hän ei ole antanut meille paksua talviturkkia, joka kesällä hieman ohenee. Miten selviäisimme Miguashan leirissämme sadekauden ja kylmän tullessa?

Hän ei ole antanut meille mahtavia taisteluhampaita, kunnollisia torahampaita joilla me miehet voisimme puolustaa leiriämme ja naisväkeä uhkaavilta vihollisilta. No, eipä niitä näissä metsissä kyllä ollutkaan.

Hän ei ole antanut meille karhun voimia, porukalla saadaksemme kuunarimme raahattua takaisin mereen.

Jumala on antanut meille jotain muuta - poikkeuksellisen kehittyneet aivot, joille ei löydy muusta luomakunnasta vertaa. Toki jotain eläimet ja hyönteiset aivoillaan tekevät paremmin kuin me - liikkeemme ovat kuin hidastetusta filmistä kärpäsen silmissä. Mutta kokonaisuudessa, meidät erottaa kaikesta muusta luomakunnasta ihmisen henki.

Luomakunnan armoille kohtalokas aalto oli meidät heittänyt, ja selviämistä varten meillä oli henkistä kykyä, älyä ja teknistä lahjakkuutta. Vai oliko?

Vaihtoehtona olisi ehkä vuosikymmenten elämä Miguashan seuduilla, kunnes kuolema meidät tavalla tai toisella noukkisi. Lost in space, niin sanoakseni.