 |
| Miguashan rantaa kuva wikimedia |
Dieselin murahdus ja sitä seurannut tasainen jytkytys Antareksen uumenissa lienee iloisimpia ääniä, mitä olimme moneen viikkoon kuulleet! Devonikauden äärettömässä hiljaisuudessa se kuului varmasti kauas vuorille asti.
Miehet olivat saaneet koneen osat puhdistettua ja korjattua vesivahingoilta ja rajulta heittelyltä ja nyt se oli valmis viemään meidät kohti kotia satoi tai paistoi.
Aloimme välittömästi lastata laivaamme soutaen ahkerasti rannalle kantamiamme tavaroita nostettavaksi kuunariin. Leirin purkaminen vei aikansa, sen verran kauan olimme Miguashan maisemissa joutuneet olemaan luomakunnan armoilla. Emme halunneet jättää yhtään mitään oman aikamme tavaraa saastuttamaan tätä luontoa, joka ei vielä laisinkaan ollut valmis ihmisen asuttavaksi. Kalat viihtyivät näissä vesissä kyllä mainiosti, emmekä koskaan tulisi näkemään enää samanlaisia kalaparvia vilisemässä kirkkaissa, puhtaissa vesissä.
Kolmen vainajamme maalliset jäännökset keräsimme huolellisesti lujiin laatikoihin. Kirjoitimme niihin kunkin nimen ja kuolinpäivän. He tulisivat pääsemään kotimaan multiin, Phil Englantiin ja retkeläisemme Suomeen.
Olipa porukassa nyt tarmoa, hymyä, iloista vihellystä ja laulelua työn parissa. Pakkaamista, leirin purkamista ja asuinalueemme siivoamista kesti iltaan asti. Kun irrotimme turvavyömme rannan puista ja kivistä, koimme luissa ja ytimissä, että olemme irtautuneet tästä ajasta ja valmiit siirtymään takaisin siihen tulevaan, josta olimme oikeasti kotoisin.
Sää oli tuuleton, meri tyyni ja taivas sininen ja valkoinen vetäessämme kumiveneitämme ylös Antareksen kannelle. Kaunis, idyllinen Alppien kaltainen vuoristomaisema, meri, vihertävät rannat ja salaperäiset hyökkipyökki metsät... Kokemuksesta tiesimme jokainen, miten hengenvaarallinen tämä paikka kuitenkin oli.
Joku aloitti laulun ja toiset liittyivät mukaan koko sydämestään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti